Sana Rauha, ja kuolleet rauhan sai -
niin hiljaista, yksinäistä!
Joko päättyi pitkäperjantai,
jo ristinpuut on riisuttu kai,
tämä onko jo pääsiäistä?
Tämä hiljaisuus mua kammottaa,
on vaiti jok'ainoa tykki;
niin kirkkaana taivas aukeaa,
niin hievahtamatta lepää maa,
joka kuolintuskissa syki.
Ylös haudoistaan ovat astuneet
niin veljet kuin vihollisetkin.
He kaikki pois ovat lähteneet,
mitä täällä yksinäs enää teet
näin mieltä hyytävin hetkin?
En täältä luopua saata niin,
mua vaikka jo varrottaisiin.
Olen juurtunut näihin tanteriin
kuin lapsuusaikojen maisemiin -
toki toisin ja toisenlaisiin.
Parin virstan päässä tuolla vain
näen edessä Koukunniemen,
tulikasteeni missä kerran sain
kera miesten, siell' yhä nukkuvain;
ja se puuksi kasvoi, se siemen.
Näen oikealla Suvannon jään,
aron poikien kattamat aavat;
ja kun itään katson, Terenttilään,
kuin painajaisunessa haudat nään,
taas vihlovat vanhat haavat.
Mihin ikinä silmäni täällä luon,
nimet kaikki tihkuvat verta:
näen Mustanojan ja Surmansuon
ja takana lumisen virranvuon
ja kaistan Laatokan merta.
Mitä vannottiin, se pidetty on,
yli päämme kun löi tulilaine;
ja rinnalla tuntomme tuomion
muu kunnia meille on arvoton,
katinkultaa kiitos ja maine.
Sana pöyhkeä, harvoin kuultukaan,
sana ontto tääll' oli rikos.
Sydän vain, sydän altis uhraamaan
se vihmoi täällä siunaustaan,
kun otsamme verta hikos.
Ero raskas on - kun lähteä sais,
et jäädä, et lähteä malta:
kuin elämä turhaan houkuttais,
kuin elämä sentään virkoais
sinut velkoen kuolemalta.
Lumiliejusta viittoo pirstattu puu,
teräskypärä särkynyt jostain
sua hyvästelee kuin kalloluu,
ja tuoll' yli mullan ojentuu
käsi katkennut nyrkkinsä nostain.
Käsi rohkea, sille tilini teen,
puu murtunut tuskani näki.
Hyvästi, tienoot Taipaleen,
tuhot kärsineen ja ne kestäneen -
hyvästi, Kirvesmäki!
Назад в раздел
