Rynnäkön jälkeen

He ryntäsivät äsken
kuin myrsky ja ukkonen.
Nyt turhaan kysyn, käsken
niin turhaan tiedän sen:
he kaatuneet on lakoon
ja jääneet syliin yön,
kuin suistuneet ois vakoon
he kesken peltotyön.
Viel' äsken vieretyksin
päin syöstiin , tulta päin;
nyt yksin olen, yksin -
te menneet, minä jäin.
Nyt seison keskellänne
kuin toinen niittomies,
mun jäätävä on tänne -
vain huomiseen kenties.
Sain haavan - vähät tuosta,
jos haavaa muut' ei ois:
se saakoon tyhjiin juosta,
jos vain se levon tois.
Mut teidät tuleenjohdin,
tuleen ja kuolemaan -
sen vastatako tohdin,
sen anteeksiko saan?
Et tehnyt mitä tahdoit,
vaan minkä määräks sait,
niin vähän itse mahdoit,
sua johti julmat lait.
Mut korkeammat voimat
sun kanssas taistelee;
pois heitä tuntos soimat
ja työmme loppuun tee.
Mut kuinka, mitä kuulin?
kuin kuolleet äänen sais,
kuin huokuvaisin huulin
mua vainaat lohduttais;
"On hyvä meidän olla,
pois verikyyneleet;
me nukumme vainioilla,
jost' emme luopuneet.
Noin kaatuneet ne haastaa,
ja taas on hiljaisuus.
Mua vaikka tuska raastaa,
ei viha, katkeruus;
mut tahtoni on jäästä,
ja teile vannon sen:
en henkeäni säästä,
en vaaksaa väisty, en.

Назад в раздел